sunnuntai 16. lokakuuta 2016

”Lähtisit lenkille”

Pahinta, mitä uupuneelle (uupumukselle ei Suomessa ole diagnoosia, joten masennus olisi oikeampi sanavaihtoehto), masentuneelle ihmiselle voi sanoa, on ”lähtisit lenkille, niin mielialakin nousee.” Joskus sitä on vain niin pohjalla, ettei jaksa edes kengännauhoja sitoa. Kun itselläni oli pahin pohjakosketus meneillään, tein vain sitä mikä tuntui hyvältä. Alkuun makasin hyvin pitkälti sohvalla ja katselin telkkaria ja nukahtelin tämän tästä. En ollut vuosiin seurannut ainuttakaan tv-sarjaa, koska en ollut kyennyt keskittymään niihin. Ajatukseni vaelsivat ihan kaikkialla muualla, mm. tekemättömissä töissä. Koin tv:n katselun myös ehkä jollakin tapaa ajanhaaskauksena. Kun nyt en jaksanut muuta kuin katsoa tv:tä, se olikin yksi parhaimmista ideoista aikoihin.

En ole ikinä sietänyt tositv:tä, mutta nyt koukutuin tv:n ääreen joka kerta, kun ”Kardashianit” tuli. En vieläkään pysty määrittelemään mikä ko. perheen elämässä koukutti minua, mutta ohjelmassa esiin pistävät asiat, kuten muoti, kauneus ja avokadojuoma alkoivat kiinnostamaan. Kun viikkoja vieri eteenpäin huomasin käyväni pitkästä aikaa lenkillä. Seurasin taas muotia. Tein jopa avokadosmoothieita. Thank you Kardashians! No, ehkä Kardashianit eivät yksin olleet syy siihen, että aloin hiljalleen herätä eloon, mutta ainakin jonkinlainen auttava tekijä.

En silti vieläkään jaksanut ihan hirveästi liikkua, mutta ajatuksia alkoi hiljalleen tulla ja mennä mukavaan tahtiin. Huomasin kaipaavani lukemista. Aloitin omasta kirjahyllyni lempikirjoista, jotka olivat ”tuttuja ja turvallisia”. Luin yleensä iltaisin saadakseni itseni rauhoittumaan unta varten. Tässä kohtaa käytin vielä nukahtamiseen melatoniinia. Kun olin omat kirjani lukenut, lähdin kirjastoon. Aikani pyörin aikuisten osastolla osaamatta tarttua yhteenkään teokseen. Olin lukenut yli vuosikymmenen pelkästään ammattikirjallisuutta, joten en osannut valita mitään aikuisten osastolta. Siirryin nuorten osastolle ja mietin aloitanko Neiti Etsivät uudelleen, kunnes viereiseltä hyllyltä pongasin Harry Potterit. En tiennyt pitäisinkö Pottereista, mutta päätin antaa sarjan ensimmäiselle kirjalle mahdollisuuden, ja onneksi annoin.

En olisi ikinä uskonut, että koukutun johonkin kirjasarjaan näin kovasti. Harry Pottereiden ansiosta mielikuvitukseni lähti suorastaan lentoon. Huomasin alkavani piirtää ja maalata pitkästä aikaa. Löysin tässä kohtaa netistä Pinterestin ja nappasin askarteluohjeita talteen. Nautin pienestä näpertelystä, vaikka askarteluni eivät kovin haastavia olleetkaan. Kun muut keräsivät metsässä mustikoita, minä keräsin käpyjä :) Pikku hiljaa huomasin alkavani kiinnostua kodin sisustamisestakin. Oli ihanaa kierrellä kaupoissa etsimässä kaikkea pientä kivaa kotiin.

Pääsin psykiatrisen polin kautta rentoutusryhmään, joka perustui Mindfulnessille. Ensimmäisellä rentoutumiskerralla nukahdin... Ohjaajan mielestä se oli hyvä merkki. Harjoittelin sinnikkäästi kotona omaan hengitykseeni keskittymistä ja jo toisen rentoutumiskerran jälkeen pääsin eroon melatoniinista. Oli helpottavaa ”oppia” nukahtamaan jälleen.

Kun mieleni teki elpymistään, löysin itseni lopulta myös liikkumasta. Vein tyttäreni aamuisin esikouluun ja suuntasin kahdesti viikossa esikoululta uimahalliin. Tavoite oli uida joka kerta kilometri, ajalla ei ollut väliä. Uimahallista sain sosiaalisia kontakteja aikuisiin ihmisiin saunan lauteilla, kontakteja, joita olin myös ehtinyt kaivata. Toki olin tavannut ystäviänikin tämän tästä, mutta oli mukavaa jutella täysin ventovieraiden kanssa niitä näitä. Uintia en tosin kuukautta kauempaa jaksanut. Jotenkin kyllästyin siihen, vaikka vesi elementtinä on minun juttuni.

Seuraavaksi lähdin metsään. Hymyssä suin kävelin syksyisessä metsässä, nauttien jokaisesta askeleesta. Viikonloppuisin ajoin kansallispuistoon, jossa vaelsin pitkiäkin kävelylenkkejä ystävän tai lasteni kanssa. Kaipasin metsää, luonnon ääniä ja tietynlaista hiljaisuutta valtavasti. Muistin omistavani kävelysauvat ja niinpä joka toinen aamu suuntasin matkani lähimaastoon tunniksi. Olen aina rakastanut syksyä ja tämä syksy on ollut sateeton. 

Miten ihminen voikaan elää niin täyttä elämää, ettei näe ympärilleen kuin vasta sitten, kun tipahtaa tuntemattomaan? Aiemmin halusin hukuttaa ajatukseni juoksulenkeillä kuuntelemalla musiikkia, mutta nyt haluan kulkea metsässä kuunnellen vain omaa kehoani, ajatuksiani ja luonnon ääniä. Viimein olen päässyt siihen tilaan, missä minun on hyvä olla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti