torstai 13. lokakuuta 2016

Loppuunpalaminen

Alla oleva kirjoitus on julkaistu aiemmin, 29.3.2016, toisessa blogissani. Halusin postata osan samasta tekstistä tänne, jotta saan aasin sillan työuupumiseen enkä joudu kirjoittamaan samaa tekstiä toistamiseen.

"Kaikki alkoi siitä, etten enää nukkunut tarpeeksi. Kävin joka ilta väsyneenä sänkyyn, mutta joka ilta iso levy päässäni lähti pyörimään ”jo muinaisista foinikialaisista”. Yökaudet pyöriskelin sängyssä mietiskellen milloin mitäkin, turhautumiseen saakka. Aamuisin en meinannut päästä sängystä ylös tai jos pääsin, heräsin 2-3 tuntia ennen herätyskelloa. Työpäivät menivät ihan sumussa, en muistanut niistä paljoakaan. Päiväkodissa minua muistuteltiin useita kertoja esimerkiksi lelupäivästä, mutta unohdin kaikki ”muistettavat” asiat jokaikinen kerta. Harmitti lapseni puolesta, kun hänellä ei koskaan ollut lelupäivänä lelua. Iltaisin kun olin saanut lapset nukkumaan, kuuntelin miten sydämeni veti ”omaa settiään” 1,5 tuntia. Taas kaaduin sänkyyn todetakseni saman levyn käynnistyvän päässäni, enkä nukahtanut.

Kun erään työpäivän päätteeksi ajoin 70 kilometrin siivua työpaikalta kotiin, olin nukahtaa rattiin. Havahduin, kun keskiviivan tärinä herätti minut. Tajusin, ettei näin voi enää jatkua, tai tapan itseni auton rattiin. Varasin ajan työterveyslääkärille, joka kertoi minun olevan burn-out-tilassa, tiesin tämän jo itsekin. Sairaslomaa tuli samantien 2 kk. Lisäksi sain diagnoosiksi keskivaikean masennuksen, josta en ollut lainkaan samaa mieltä, mutta koska Suomessa burn-out ei ole hyväksytty diagnoosi, oli masennusdiagnoosi pakko "hyväksyä". En kokenut olevani masentunut, ainoastaan ihan helvetin väsynyt. Ajattelin, että minun tarvitsisi vain nukkua. Niinpä minä sitten nukuin lääkkeen avulla 14 tuntia vuorokaudessa. Ensimmäinen sairaslomakuukausi meni sängynpohjalla. Välillä esikoinen teki pikkusiskolleenkin aamupalavoileivät, jotta äiti sai levätä. Podin suurta syyllisyyttä ja ennen kaikkea häpeää! Minä, kunnianhimoinen, ahkera, reipas ja uuttera työntekijä makaan sängyn pohjalla kykenemättä tekemään edes aamupalaa lapsilleni! 


Toisesta sairaslomakuukaudesta oli jo muistikuviakin. Tapasin viikoittain psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka kanssa kävimme läpi sitä, miksi olin ajautunut nykyiseen tilanteeseeni. En ollut nauttinut työstäni enää vuosiin. Koin valtavia arvoristiriitoja työssäni. Johtaminen oli onnetonta. Minulta kysyttiin olinko ajatellut vaihtaa työpaikkaa. Todellakin olin! Työpaikkavahti oli ollut jo kuukausia käytössä, mutta paikkakunnaltani ei löytynyt mitään koulutustani vastaavaa. 140 km työmatkakin söi perheenäitiä, jonka nuorimmainen vietti välillä jopa 10,5h päivässä päiväkodissa... Sain ehdotuksen varata ajan TE-keskuksen ammatinvalintapsykologille.

Ammatinvalintapsykologin kanssa kävimme läpi koulutus- ja työhistoriani. Työnsä puolesta hän osasi kysyä asioita hyvin eri näkökulmista ja huomasin jatkuvasti toteavani hänelle, ettei jokin ”historiassani” ollut tarpeeksi haastavaa. Kaipasin haasteita! Toisaalta huomasin nauttivani kotonaoleilusta sairaslomani aikana. Aika ei käynyt kertaakaan pitkäksi.

Kun lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi venynyt sairaslomani veteli viimeisiään ja valmistauduin henkisesti vanhaan työhöni palaamiseen, sain yllättävältä taholta työtarjouksen. Vakituinen työpaikka omalla paikkakunnallani. Palkka tippuisi reilusti, mutta työ olisi mielenkiintoista ja haastavaa. Olisin päässyt hyödyntämään kaiken osaamiseni. Sain aikaa miettiä työtarjousta viikonlopun yli. Piirsin paperille plussia ja miinuksia. Olisin ottanut paikan vastaan ilomielin, jos olisin saanut aloittaa vasta tulevan kesäloman jälkeen. Minulla ei yksinkertaisesti ollut vielä voimia uuteen työpaikkaan. En myöskään halunnut jättää nuorimmaista päiväkotiin kesäksi saati ekaluokkalaista yksin kotiin. Äiti-syyllisyys vai miksi sitä voisikaan kuvata, voitti. Kieltäydyin paikasta pitkin hampain.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti