maanantai 3. lokakuuta 2016

Uupumiskierteestä seuraavaan, osa I

”Jokaisen mäen takana on aina uusi mäki”, oli erään edesmenneen ystäväni hokema. Miten oikeassa hän olikaan. Ainakin tiettyyn pisteeseen saakka.

Olin itse 15-vuotias, kun uuvuin ensimmäisen kerran. Olin kympin tyttö, hikari, joka vain väsähti. Olin opettajien lemppari, minulla oli paljon kavereita, mutta kotona oli aina paha olla. Alkoholistiperheen ongelmat alkoivat vaivata minua jo niin paljon, että mielessäni oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko koputtaa koulukuraattorin oveen tai toteuttaa itsetuhoinen suunnitelmani. Näin jälkikäteen ajateltuna patteriin hirttäytyminen jo lähinnä huvittaa, mutta tuolloin olin vakavissani. Valitsin kuitenkin koulukuraattorin oven. Sain ajan samalle päivälle koulun jälkeen ja itkin siellä tunnin ajan.

Koulukuraattorilta matka jatkui nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa minun annettiin valita hoitomuoto. Miten 15-vuotias voi valita hoitomuotonsa?? ”Haluatko lääkityksen?” En. ”Haluatko keskusteluapua?” Kyllä kiitos. Muitakin vaihtoehtoja oli, mutten muista niistä mitään. Joitakin kertoja istuttuani psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla, hoitaja oivalsi pahan oloni syyn olevan vanhempieni juomisessa. Siirryinkin nuorisopsykiatrian poliklinikalta päihdetyöntekijän vastaanotolle, jossa kävin 19-vuotiaaksi saakka.

18-vuotiaana sain ensimmäisen sairaslomani. Olin itse varannut lääkärille ajan jatkuvan päänsäryn ja unettomuuden vuoksi. Lääkäri kyseli onko minulle tapahtunut mitään erikoista. Sivulauseessa ohimennen mainitsin isäni yrittäneen itsemurhaa, löytäneeni hänet, mutten pitänyt sitä mitenkään ”erityisenä”. Lääkäri kuitenkin fiksuna ammattilaisena tarttui tähän ja pakotti minut sairaslomalle. Kaivoin kalenterini esiin ja näytin lääkärille, etten minä voi lukiosta olla sairaslomalla, ”näethän miten paljon minulla on kokeita ja tehtävien palautuksia?” Viikon sairasloma oli kuin laastari, se paikkasi oloani hetken aikaa.

Tuona aikana, jolloin kävin päihdetyöntekijän luona, opin paljon itsestäni ja alkoholismista, mutta silti jäi vielä paljon sellaista huomaamatta ja käsittelemättä, jonka seurauksena uuvuin vielä monta kertaa elämäni aikana.




Lukion jälkeen muutin pois lapsuudenkodistani. Oli helpottavaa päästä pois viinan huuruisesta elämästä ja jatkuvasta vanhempieni huolehtimisesta. Silti vanhempani ongelmineen tulivat puhelinlankoja pitkin elämääni, mutta kännipuheluiden jälkeen tein periaatepäätöksen, etten murehdi heidän elämäänsä kolmea minuuttia pitempään. Minulla olikin siinä kohtaa jo uusia murehtimisen aiheita, kuten avoliitto, jonka tiesin jo ennen yhteenmuuttoa olevan vikatikki. Tiesin millaisen parisuhteen halusin, etenkin, kun kahden vuoden on/off-suhteeni entiseen poikaystävääni oli päättynyt, mutta koska sekä minulla että uudella poikaystävälläni oli niin paha olla lapsuudenkodeissamme, ja tarve päästä sieltä pois, löimme hynttyyt yhteen ja muutimme kimppaan. Tuossa vaiheessa tiesin jo jonkin olevan pielessä poikaystäväni saadessa käsittämättömiä raivokohtauksia, joiden seurauksena tavaroitakin meni rikki, mutta päätin sietää. En halunnut palata enää takaisin lapsuudenkotiin ja pelkäsin, etten tulisi taloudellisesti toimeen opintotuella yksin. Tätä sietämistä kestikin sitten 9 vuotta.

9 vuoden sisään mahtui kaksi raskautta ja lyhyt avioliitto. Olin 25-vuotias, kun esikoiseni syntyi. Siihen mennessä olin ehtinyt suorittaa sairaanhoitajan tutkinnon ennätysajassa sekä lukea terveystieteiden kandidaatiksi. Olin huojentunut, että sain olla vauvan kanssa kotona. Minulla oli syy olla kotona tekemättä mitään, mikä liittyisi töihin tai opiskeluun! Olin jälleen uupunut. Uupunut suorittamisesta.

Perhe-elämämme oli kaukana auvoisesta, onnellisesta perhe-elämästä. Olin yksin vauvan kanssa miehen viettäessä aikaa missä tahansa muualla kuin kotona. Silti, minä hölmö, suostuin pitkin hampain menemään naimisiin. En halunnut naimisiin, en ainakaan tämän miehen kanssa, mutta koska meillä oli yhteinen lapsi ja yhteinen asuntolaina, ajattelin sen ehkä olevan järkevää. 3 viikkoa häiden jälkeen itkin mitä olinkaan mennyt tekemään... Nyt en enää pääsisi pois niin helposti.

27-vuotiaana syntyi vauva numero 2. Raskaus oli vaikea ja minua valmisteltiin keskenmenoon alkuvaiheessa. Lapsi oli kuitenkin terve, tosin koliikkivauva. Vauva, joka huusi ensin klo 22-04 ja sen jälkeen 08-20. Mies katosi jälleen. Hänen herkät korvansa eivät kuulemma huutamista kestäneet. Jos minulla ei olisi ollut ystäviäni tukenani, en tiedä olisinko minäkään kestänyt. Mitään. 7 viikkoa kestäneet huudot loppuivat vyöhyketerapeutin käsittelyssä kuin seinään.  Vauva-arjen tasottuessa tein päätökseni erota. Päätin sinnitellä sen aikaa, että olisin palannut takaisin työelämään ja tienannut rahaa. Rahaa minä tarvitsinkin, koska kaikki säästöni olivat menneet esikoiseni hoitovapaan aikana. Mies kun ei suostunut elättämään meitä, vaikka tuloni olivat n. 300€/kk.

Kaksi vuotta harjoittelin juoksulenkeillä ja erään juoksulenkin päätteeksi, kun mies huusi lapsille naama punaisena, sain viimein sanat ulos: haluan avioeron. Pelkäsin kuollakseni mitä tapahtuisi. Olin saanut jo kokea hiuksista repimistä, kuristusotteita, väistellyt lentäviä tavaroita, kerännyt rikkinäisiä tavaroita, jopa rikkinäisiä lasten leluja miehen raivokohtauksien jälkeen.


Seuraavaksi alkoi neljän kuukauden helvetti, kun mies ei suostunut poistumaan asunnosta, jonka lopulta lunastin itselleni. En pitänyt kesälomaa lainkaan, koska en kestänyt olla kotona. Olin niin uupunut, että jouduin joskus soittamaan töihin ja valehtelemaan, että minulla on mahatauti, jotta sain pidennetyn viikonlopun perjantaista sunnuntaihin ja nukuttua, kun mies oli lasten kanssa poissa. Kun mies erään riidan päätteeksi uhkasi hakata minut teho-osastolle, ja tuijotin nyrkkiä edessäni, hän tajusi mitä oli tekemässä ja totesi liittomme olevan tässä. En saanut osumaa, mutta mies pakkasi välttämättömimmät tavaransa ja lähti. Sinä iltana lämmitin saunan ja itkin. Itkin onnesta, itkin helpotuksesta. Nyt se on ohi!  

2 kommenttia: