torstai 6. lokakuuta 2016

Uupumiskierteestä seuraavaan, osa II

Elämä sinkkuna oli mahtavaa! Aloitin lasteni kanssa aivan uudenlaisen arjen. Arjen, jossa ei tarvinnut pelätä. Arjen, jossa sai kuulua elämää ja ääniä ilman pelkoa, että joku pian huutaa kurkku suorana ja vaatii täydellistä hiljaisuutta. Nautin elämästäni, rakastin elämääni!

Olin päättänyt elää ilman miestä lopun elämääni, kunnes urhea ratsu tuli ja ilmoitti, että ”sä olet nyt sitten mun.” Rakastuin korviani myöten, ja olen edelleen rakastunut samaan mieheen. Suhteemme syveni ja eteni nopeassa tahdissa. Pian huomasin muuttavani lasteni kanssa mieheni luo eri paikkakunnalle. Mies kohteli lapsiani kuin omiaan ja miehestäni tuli pojalleni ”isähahmo”.

Samaan aikaan, kun olin onneni kukkuloilla, muualla säkenöi. Taistelin elatusmaksuista. Töissä otin uuden projektin hoitaakseni, joka vei voimavarojani kohtuuttoman paljon. Ei mennyt kuin viisi kuukautta uudessa parisuhteessa ja jäin kolmen viikon sairaslomalle burn-outin takia. En ollut osannut hellittää missään asiassa, toisaalta asioita tapahtui niin kovaa vauhtia, ettei pääni yksinkertaisesti pysynyt mukana. Vuoteen oli mahtunut avioero, uusi parisuhde, uudet työprojektit, taistelu elatusmaksuista, taistelu lasten tapaamisoikeudesta (lasten isä ei halunnut lapsia tavatakaan)... Sain taas lisää pikahelpotusta lyhyestä sairaslomasta ja taas porskutin eteenpäin oppimatta yhtään mitään omasta jaksamisestani.

Seuraavaksi alkoi kahden vuoden painajainen. Mieheni ex tunkeutui kotiimme kolmesti, teki tämän tästä lastensuojeluilmoituksia omista lapsistaan, puhelinterrorisoi miestäni, vieraannutti lapsiaan isästään ja sitten kirsikkana kakun päällä selvisi, että minun lasteni isä löi lapsiamme... Laihduin viisi kiloa ennätysjassa pysyvästi, ripuloin ja pelkkä tekstiviestin piippaus sai minut juoksemaan vessaan. Pelkäsin olla yksin kotona, koska odotin vain koska se hullu nainen taas tunkeutuu meille. Kahden vuoden aikana tapasimme lastensuojeluviranomaisia tämän tästä. Mieheni lapsista tehdyt ilmoitukset eivät johtaneet mihinkään, eivätkä johda enää tänä päivänäkään. Mieheni ex jaksaa silti niitä tehdä milloin mistäkin asiasta. Omien lasteni asiat saimme sovittua ja puitua. Elämä rauhottui lopulta käräjöintiin. Mieheni exälle piirrettiin tonttimme rajat, joita hän ei saa enää ylittää. Lisäksi mies sai lapsiinsa tapaamisoikeudet oikeuden määräämällä tavalla. Ex ei enää päässytkään pompottamaan miestäni tahtonsa mukaan. Lisäksi exän puhelinterrorismi päättyi ja kommunikointikanavaksi tuli sähköposti.




Pian kaiken tämän jälkeen jäin töistä pois virkavapaalle. Olin töistä pois lähes viisi kuukautta kesälomat mukaanlukien. Sinä aikana kävin melkoista prosessia päässäni ja oivalsin ensimmäistä kertaa itse, ettei elämäni voi jatkua enää näin. Tajusin olevani loppu. En tehnyt asialle vieläkään mitään. Kun äitini kuoli yllättäen viimeisten virkavapaani päivien aikana, jotakin tapahtui minussa. Tuntui kuin kahleet ympäriltäni olisivat irronneet. Koin itseni elämäni ensimmäistä kertaa vapaaksi. Ensimmäisen kerran ymmärsin miksi olin joutunut tällaiseen elämään, sellaisiin parisuhteisiin, joissa olin sietänyt kaiken pahan. Miksi olin sellainen kuin olin? Toisaalta minulle tuli kriisi myös siitä kuka minä oikeastaan olen?  Uuvuin tällä kertaa totaalisesti, ja toivottavasti viimeisen kerran.

Seurasi kolmen kuukauden sairasloma, viikottaiset käynnit psykiatrisella poliklinikalla, lääkitys... Lisäksi minut irtisanottiin yt-neuvotteluiden päätteeksi ja kaikesta tästä huolimatta sanon, että tämä on elämäni yksi parhaimmista vuosista. Miksi sanon näin? Siksi, koska olen viimein päässyt eroon kaikesta, joka on tuottanut minulle vain kurjuutta ja pahaa oloa ja olen viimein ymmärtänyt sen, että on ihan ok, olla joskus aivan loppu.


Tämän blogin tarkoituksena on peilata omia kokemuksiani sekä toivon mukaan auttaa ja antaa toivoa muille vastaavanlaisissa tilanteissa eläville. Tästä elämästä selviää kyllä voittajana! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti