sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Energiasyöppöjen karsiminen elämästä - olipa kerran ystävä

Matkallani kohti onnellisempaa elämää olen huomannut, miten tärkeää on ympäröidä itsensä asioilla ja ihmisillä, joista aidosti välittää. Olen monesti miettinyt esimerkiksi facebook-ystäviäni. Kuinka moni heistä oikeastaan on ystävä, kuka kaveri ja kuka vain hyvänpäivän tuttu? Omalla listallani on paljon ihmisiä, esimerkiksi koulukavereita, joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Silti he ovat listallani, vaikkeivat he kommentoi päivityksiäni tai minä heidän. Joskus olen facebookista karsinut roisilla kädellä ”kavereita” pois, koska olen miettinyt tarvitseeko heidän tietää elämästäni yhtään mitään. Minusta on tullut sosiaalisessa mediassa arka muutenkin. Harkitsen hyvin tarkkaan mitä julkaisen, ja mitä en. 

Paitsi että olen rajannut ihmisiä facebookissa, olen myös poistanut ns. ”energiasyöppöjä” elämästäni. Tässä kaksi tarinaa. 

Lukiossa luokallani oli eräs nainen, jonka kanssa ystävystyin. Nainen kävi samaa lukiota kanssani vuoden ja lopetti yllättäen opinnot. Hän jatkoi opiskeluaan ammattikoulun puolella eri paikkakunnalla, mutta lopetti nekin opinnot. Olimme tuohon aikaan kirjekavereita ja ihmettelin jo silloin, miksi opinnot eivät hänellä oikein suju. Lopulta nainen sai keskenjääneet ammattikoulun opinnot valmiiksi, mutta opinnot taisivat viedä häneltä kaikenkaikkiaan viisi vuotta. Tuon seitsemän vuoden aikana, jonka aikana olin hänet tuntenut, olin saanut kuulla kaikenlaista tarinaa. Milloin ahdisti, milloin masensi, milloin vitutti ja milloin ei vaan huvittanut. Mikään. Kuuntelin häntä ja hänen ongelmiaan, vastavuoroisesti kerroin hänelle omasta elämästäni, joka ei myöskään ollut aina ruusuilla tanssimista. Mutta ystävyydessähän on kyse siitä, että annetaan ja otetaan. Ollaan läsnä ja kuunnellaan, sekä jaetaan myös ilot surujen lisäksi, vai?

Ystävälläni meni jossakin kohtaa paremmin hänen löydettyään elämänsä rakkaus. Hän aloitti opinnot ammattikorkeakoulussa ja elämä oli auvoisaa. Kun ero tuli, opinnot jäivät ja jäljellä olivat jälleen ahdistus, masennus, vitutus eikä mikään huvittanut. Ystäväni vaihtoi paikkakuntaa ja haki taas kouluun. Koulussa ahdisti, masensi, vitutti eikä mikään huvittanut. Itselläni oli vireillä avioero enkä jaksanut jatkuvaa ahdistusta, masennusta, vitutusta enkä oikein muutakaan. Olin suorastaan helpottunut, kun ystävä yllättäen katkaisi välit minuun avioeroni takia. Olisin halunnut katkaista välit itse jo vuosia aiemmin, mutta kilttinä tyttönä en vain siihen kyennyt. Ajattelin, että purkakoot pahaa oloaan sitten edes jollekin... Koitin jaksaa ja tsempata häntä. Mutta se tunne, kun pääsin hänestä eroon... olisin voinut pitää erobileet!

Meni jokunen vuosi ja samainen "ystävä" löysi minut uudelleen facebookista. Suustani taisi päästä jokunen kirosana. Ajattelin, että noh... annetaan uusi mahdollisuus. Yllättäen samaa sontaa satoi niskaani. Mikään ei ollut vuosia kestäneen "ystävyyseromme" aikana muuttunut. Edelleen jo yli 3-kymppistä naista ahdisti, masensi, vitutti eikä mikään huvittanut. Selvisi, että nainen oli aloittanut ja lopettanut kesken useita ammattikorkeakoulun ja ammattikoulun opintoja. Kyselin häneltä käykö hän tapaamassa ketään, joka auttaisi ahdistusta, masennusta, vitutusta ja elämän haluttomuutta. Sain isoilla kirjaimilla kirjoitetun viestin, jossa haukuttiin kaikki ne paikat, joissa hän oli käynyt tutkimuksissa. Ihmettelin mielessäni, että nainen on vetänyt varmaan kaikki psyk.puolen testit ja hoidot läpi, mutta vieläkään hän ei ollut lähes 20 vuodessa saanut minkäänlaista diagnoosia. Tai ehkä hän ei halunnut koko diagnoosiaan minulle kertoa.

Olin itse saanut elämästäni sen verran hyvin kiinni, etten jaksanut enää olla se kaatopaikka, jonne voi kaataa kaiken sonnan. Irtisanoin ystävyyssuhteemme, jos sitä edes siksi voi sanoa. Pyysin ystävääni hakemaan apua jostakin muualta perustellen vastausta jo lähes 20 vuotta kestäneeseen diagnoosin metsästykseen. Minulta diagnoosia ei saa enkä halua/jaksa olla ilmainen terapeutti. Sain perääni haistattelua enkä ole hänestä sen koommin kuullut. Kilttiä tyttöä kirpaisi, mutta aika nopeasti unohdin asian kuitenkin. Oli helpottavaa päästä eroon ihmisestä, joka söi aivan valtavasti energiaani.

Onpahan käynyt niinkin, että minut on jätetty ystävyyssuhteessa.

Olin tuntenut tyttäreni kummin 13 vuotta ennen ”eroamme”. Molempien elämä oli ollut hyvin samankaltaista; olimme alkoholistiperheen tyttäriä. Pystyimme hyvin arvioimaan miten tietyt luonteenpiirteemme liittyivät alkoholistiperheen taustoihin ja kävimme välillä hyvinkin syvällisiä keskusteluita. Jokin silti mätti minua koko ystävyyssuhteen ajan.

Ystäväni saattoi tulla kotiini mukanaan perennoja sekä tavaroita, joita en halunnut, ja alkoi ”sisustamaan” kotiani ja pihaani. Koska olin kiltti, otin tavarat vastaan ja kiitin niistä, mutta ainuttakaan perennaa en pihaani koskaan istuttanut. Tavaratkin yleensä "katosivat" mystisesti ajan kuluessa. Lisäksi hän toi minulle vaatteitaan, joita ei käyttänyt. Usein ne olivatkin liian suuria minulle. Lapsiani hänellä oli tapana vaatettaa kirpputorilta löytämillään vaatteilla. Lastenvaatteista olin kiitollinen ja tarjosin niistä rahaakin, jota hän ei koskaan huolinut. Koska itselläni ei ollut aikaa kiertää kirpputoreja, sovimme, että jos hän löytää vaikkapa sopivat kumisaappaat, hän ostaa ne ja minä maksan hänelle. Koskaan en kuitenkaan saanut maksaa hänelle em. tavaroista, vaikka miten yritin.

Koska minulla ja miehelläni ei ollut tukiverkostoa esim. lastenvahtien suhteen, kysyin lapsetonta, mutta lapsirakasta ystävääni lapsenvahdiksi. Näitä kertoja oli yhteensä viisi jaettuna kolmelle vuodelle. Osaan hän suostui mielellään, osaan ei edes reagoinut. Tarjosimme mieheni kanssa rahallista korvausta lastenvahtikeikoista, mutta hän kieltäytyi niistäkin ja sanoi vain nauttivansa lasten kanssa olemisesta. Vastavuoroisesti annoin hänelle sitten usein jotakin muuta, jota kuvittelin korvaukseksi lastenvahtina olemisesta, siis näistä kahdesta kerrasta, jolloin hän lapsiani vahti. Lahjat olivat kukkia, itsetehtyä mehua tai hilloa tms. En halunnut jäädä ”kiitollisuuden velkaan.”

Näin jälkikäteen olen vasta ymmärtänyt, miten olen itse joutunut olemaan hyvin tarkka koko ystävyytemme ajan siitä, mitä sanon ja miten asiat sanon. Pelkäsin aina loukkaavani ystävääni. Koskaan en myöskään sanonut hänelle ”ei” tai ”ei käy.” Kun sitten ensimmäisen kerran näin tein, ystävyytemme päättyi samantien.

Olimme yhdessä järjestämässä tapahtumaa, jonne ajoin päivittäin 30 kilometrin matkan. Järjestin paikan päällä kaiken yksin. Kun pyysin häneltä apua, hän oli aina jossakin muualla, vaikka oli sitoutunut tapahtumaan. Vedin koko tapahtuman yksin läpi ja kun tuli aika purkaa kaikki, jäi sekin harteilleni. Ystäväni ilmoitti, ettei pääse paikan päälle ja pyysi minua purkamaan hänenkin tavaransa. Kieltäydyin, koska olin tehnyt tähän mennessä kaiken yksin. Sain tekstiviestitse kuulla olevani hyväksikäyttäjä, ongelmajätettä ja mitä lie muuta, ja sen, että ystävyytemme loppui nyt tähän.

Pyysin anteeksi, vaikken tiennyt mitä olisin pyytänyt anteeksi. En kuullut hänestä enää mitään tämän jälkeen. Hän kävi purkamassa omat tavaransa pois minulle mitään ilmoittamatta. Tiesin, että hän oli katkonut ystävyyssuhteitaan pitkin vuotta ja muuttunut aika tavalla, mutta tämä kaikki tuli silti täysin puun takaa. Hän katkaisi välit myös kummilapseensa. Itkin aikani ja mietin mitä olin tehnyt väärin, miksi sain tällaista kohtelua.

En tiennyt mitä tehdä, joten lähetin hänelle rahaa ja leffalippuja korvaukseksi lastenvaatteista sekä lastenvahtikeikoista, ja joitain tavaroita, joita hän oli minulle lainannut. En saanut mitään vastausta paketista. Lähetin hänelle kuukausia myöhemmin vielä hänen lapsilleni lainaamiaan lastenkirjoja ja palapelejä, joilla lapseni eivät tehneet enää mitään. Tämän jälkeen sain työsähköpostiini kiitos-viestin, en muuta. Olen kutsunut hänet tyttäreni syntymäpäiville, vaikka mietin pitäisikö. Ei hän onneksi ole vielä kertaakaan saapunut.

Prosessoituani aikani kuviota, huomasin olevani helpottunut päässeeni hänestä eroon. Millainen on ystävyyssuhde, jossa ei voi olla oma itsensä? Ystävyyssuhde, jossa joudut kaiken aikaa puntaroimaan sanomisiasi ja tekemisiäsi, ettet vahingossakaan loukkaisi toisen tunteita? Ei se ole ystävyyssuhde. Huomasin myös, etten ole kertaakaan kaivannut hänen seuraansa, minulle ei ole tullut tarvetta soittaa edes hänelle. Toki olisi ollut reilua minua kohtaan kertoa, mistä kenkä oikein puristi, mutta nyt kun tapahtuneesta on jo vuosia, en välitä enää edes tietää.

Onko sinun ystäväpiirissäsi ihmisiä, jotka syövät sinusta kaiken energian? 
Vinkkini on, hankkiudu heistä eroon. Itse olen pyrkinyt siihen, että vietän aikaani enää vain seurassa, jossa minun on hyvä olla. Olen vieläkin se, jolle voi soittaa, kun elämä potkii päähän, mutta yhtälailla samat ihmiset soittavat minulle puheluita, jotka alkavat iloisesti ”Et ikinä usko...”

Onko sinulla kokemuksia siitä miten jättää ystävä?


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti