perjantai 9. joulukuuta 2016

Kun ero sattuu

Kerroin edellisessäpostauksessani kaksi esimerkkiä ystävyydestä, joissa ystävyys tosiasiassa perustui toisen tarpeiden tyydyttämiseen tai haluun olla kontrolloitavana. Matkallani kohti onnellisempaa elämää olen kuitenkin joutunut karsimaan ihmisiä enemmänkin elämästäni. Yksi tärkeimmistä ja rakkaimmista oli lasteni isä.

Olin juuri täyttämässä 20, kun tapasin lasteni isän. Meillä molemmilla oli pakottava tarve päästä pois lapsuudenkodeistamme, joissa kummankaan ei ollut hyvä olla. Olimme hädin tuskin tunteneet toisiamme kolmea kuukauttakaan, kun allekirjoitimme vuokrasopimuksen ja muutimme saman katon alle. Joskus nopea toiminta voikin olla se paras ratkaisu, mutta tässä tiesin jo ennen yhteenmuuttoa, ettei toisessa ollut kaikki ”ok”. Kaikkeni yritin ja parhaat vuotenikin annoin. Kaikki ei ollut ruusuilla tanssimista, mutta ei myöskään läpimätää.

Piirre, jota arvostin exässäni oli taito keskustella. Saatoimme pohtia filosofisesti tuntikausia maailman asioita laidasta laitaan ja mietimme miten elämää voisi elää kovin toisin. Ihailimme ihmisiä, jotka elivät omavaraisuuden turvin. Olimme omalla tavallamme ”hippejä”. Elimme hyvin säästäväisesti, ostimme käytettyä, pesimme pyykit pesupähkinöillä ja puimme esikoisemme kestovaippoihin. Itselläni oli kestokäyttöiset siteet ja liivinsuojat käytössä. Söimme vain ”puhdasta ruokaa” ja valmistimme kaiken alusta alkaen itse. Muistelen jopa kaiholla kesämökkireissujamme, joilla saunan kiukaan lämmittämällä vedellä ja halolla pesin lapsemme kestovaippoja. Anoppini piti minua tärähtäneenä, mutta meillä oli oma ideologiamme mieheni kanssa. Kestoilu tosin sai jäädä toisen lapsemme syntymään. Koliikkivauva ja uhmäikäinen eivät olleet enää yhdistelmä, jossa olisin jaksanut kestovaippoja pestä ja kuivattaa.

Olin 27-vuotias ja ajatusmaailmani alkoi muutenkin muuttua toisenlaiseksi. Vaikka aikaisempi elämäntapamme oli ollut mieluinen, kasvoin henkisesti parisuhteestamme ulos. Halusin elää perheenä, tehdä perheen kesken asioita, mutten saanut ajatuksilleni vastakaikua. Lisäksi olin valmistunut toiseen ammattiini, ja saanut hyvän työpaikan. Olin edennyt urallani. Pitkät dialogit mieheni kanssa olivat olleet historiaa jo tovin, ja muuttuneet monologeiksi, joissa toinen joko huusi tai haukkui. Vuoroin minä, vuoroin hän. Kotimme muuttui hiljalleen helvetiksi, jossa ei saanut lopulta enää edes puhua. Itselläni ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pois.

Eron jälkeen kaipasin edelleen lasteni isän kanssa käytyjä keskusteluita. Muistan lukuisia kertoja, kun olisin halunnut soittaa ja kertoa jonkin näkemäni asian, koska tiesin, että vain hän ymmärtäisi mitä tarkoitan ja olisimme yhdessä nauraneet asialle. Enää en voinut tehdä niin, koska jättäjänä sain jälkeeni pelkkää vihaa ja katkeruutta, vaikka miten yritimme erota ystävinä... Viha ja katkeruus purkautuivat suurina riitoina, joissa lapset unohdettiin täysin. Mies vihasi minua sydämensä pohjasta saakka eikä halunnut olla lastemme kanssa missään tekemisissä kuukausiin. Elatusmaksutkin jouduin kierrättämään oikeusaputoimiston kautta ja kun mies lopulta suostui tapaamaan lapsia, päätyi tämäkin lastensuojeluilmoitukseen: ei riittänyt, että minä olin ollut fyysisen väkivallan kohde, vaan nyt olivat myös lapsemme...

Meni puoli vuotta eteenpäin ja mies hakeutui hoitoon sekä alkoi isäksi lapsilleen. Tätä edesauttoi uusi parisuhde, jonka myötä hän todella kunnostautui sekä miehenä että isänä. Katkeruus sen sijaan ei vieläkään antanut myöten. Nyt minua ei haukkunut pelkästään exä, vaan myös hänen uusi kihlattunsa. Aina tein lastenkasvatuksessa jotakin väärin. Tänä aikana opin sen, ettei kannata edes vastata exän tekstiviesteihin, sillä niitä seurasi aina 10 uutta viestiä. Vastaamalla viesteihin lietsoin hänen raivoaan kahta kovemmin.

Mies erosi kihlatustaan pysyen kuitenkin ystävinä tämän kanssa. Eikä mennyt kauaa kun mies löysi taas uuden naisystävän, mutta suhde oli entistäkin lyhyempi. Nämä kaksi parisuhdetta kuitenkin tekivät exälleni jotakin, mistä itse tulin iloiseksi. Sain exästäni jälleen, jos en ystävää, niin ainakin pirun hyvän kaverin. Minä en ollutkaan enää katkeruuden kohde, vaan tasavertainen kasvattaja, vanhempi. Ette usko, miten nautin, jos voin soittaa exälleni keskustellakseni lastemme asioista. Jossakin kohtaa en uskonut tällaista tapahtuvan enää koskaan. On mukavaa ajatella, että tuolla on joku, joka ottaa myöskin kopin lastemme iloista ja suruista. Paljon piti kuitenkin läpikäydä saavuttaaksemme tämän pisteen, ja vuosiakin kului viisi. Aina tarinoilla ei tosin ole yhtä onnellista loppua...  


3 kommenttia:

  1. Jos mies on vihannut sinua noin paljon, ehkä se tarkoittaa että hän rakastaa tai ainakin rakasti sinua todella paljon, ja taisi tajuta mitä menetti. Silloin on vaikea olla "vain" ystävä. Hienoa, että olette löytäneet entisen yhteytenne. Kirjoittamasi perusteella se vaikuttaa aika erityiseltä, vaikeuksista huolimatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... vaikea sanoa rakastiko vai vihasiko eikä sillä ole enää merkitystäkään. Itse olen iloinen, että välimme ovat nyt kunnossa.

      Poista
  2. Meinasinkin kysyä jonkin uudemman kirjotuksesi kommenteissa, onko exäsipäässyt hoidon piiriin. Ihan huippua, että hänellä menee paremmin! Hyvä nähdä rohkaisevia esimerkkejä. Ehkä hänestä voi nyt olla vertaistukea jollekin toiselle.

    VastaaPoista