sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Keho muistaa, vaikka sinä et muistaisi

Ensin lensi puhelin. Sitten lensi tuoli. Olen kai tyhmä, kun aina ensimmäisenä syöksyn paikalle katsomaan mitä tapahtuu, kun jotakin tapahtuu. Toisaalta se on aiemmin ollut osa ammattiani. Sitten yritettiin kaataa toimiston pöytä. Nuori mies oli yltäpäältä raivon peitossa ja hänen ystävänsä esti, ettei mies hyökkää kimppuuni. Mies itki ja yritin kysyä mitä on tapahtunut samalla kun tavarat lensivät. Sain vastauksen itkuhuutona: hänen isänsä on kuollut. 

Jokainen meistä reagoi suru- tai vaikkapa ilouutiseen omalla tavallaan. Tämä edellä kuvattu tapahtui työpaikallani, ja aiheutti itsessäni jotakin, mitä en olisi enää uskonut tapahtuvan. Kun raivon vallassa olleen miehen kaveri sai saatettua surun murtaman ystävänsä työpaikaltani pois, minä pakenin työhuoneeseeni itkemään. Ei, minua ei tilanne pelottanut siinä kohtaa, kun tavarat lensivät ja näytti siltä, että seuraavaksi minä lennän. Itkin sitä, miten monta kertaa olinkaan entisessä elämässäni joutunut samanlaiseen tilanteeseen rakastamani miehen takia. Epäonnistumista seurasi, että tavarat lensivät. Jos lapsi piti liikaa meteliä, tavarat lensivät tai lapsen lelu rikottiin. Lopulta opin ennakoimaan tilanteita niin, ettei mitään pahaa tapahtuisi, koska olin tuijottanut myös nyrkkiä. 

Muistan, kun olin nykyisen mieheni luona tyyliin 4. treffeillä. Mieheni ei saanut jotakin asiaa ensi kerralla onnistumaan. Otin jo valmiiksi askeleita taaksepäin. Kun asia ei toisellakaan kerralla onnistunut, olin jo matkalla eteiseen. Kolmannella epäonnistumisella olin varautunut jo siihen, että nyt lentää jotakin ja olin käsi ulko-oven kahvalla. Mieheni ihmetteli minne olin kadonnut, ja minä ihmettelin sitä, miksei mitään lentänytkään.

Itseäni aina ihmetyttää se, miten meihin ihmisiin jää rippeitä aiemmasta, vaikka kuinka kuvittelisi, että olisi sinut traumojensa kanssa ja käsitellyt ne ammattiauttajan kanssa halkipoikkipinoon. 


Toinen synkkä pilvi oli noussut joitakin päiviä aiemmin. Olimme vuokranneet mieheni kanssa Apulannasta kertovan elokuvan "Teit meistä kauniin". Olen viettänyt puolet elämästäni Heinolassa, sillä "mummolani" oli siellä. Tutut kadut, kuvakulmat ja biisi "Odotus"... Mieheni katsoi, kun kyyneleet virtasivat. Toinen kysyy mikä on, mutta kun et osaa selittää... Luulin jälleen, että olin unohtanut, mutta unohtuuko kipu koskaan? Heinolaan liittyy liikaa ikäviä muistoja ja muistan, miten teini-ikäisenä itkin tuskaani Odotuksen tahdissa. Muistan miten makasin lattialla sikiöasennossa ja itkin huutoitkua. Miten lähes 20 vuotta myöhemmin yksi laulu saakaan muistamaan kaiken sen pahan ja pahanolon?    

Itseäni viisaampi henkilö sanoi, että nyt oli se hetki, jolloin sain surra ja itkeä turvallisessa ympäristössä tuon kaiken pahan pois. Että itkulle oli selkeästi tarve. Mutta mistä voi olla varma, että itkut näiden tapahtumien tiimoilta on nyt itketty? 


Oletko Sinä koskaan huomannut, että jokin laulu laukaisee Sinussa jonkin menneen ajan tapahtumia voimakkaasti? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti