torstai 29. kesäkuuta 2017

Muutama sana ystävyydestä

Kuinka monta ystävää Sinulla on? Miten pitkältä ajalta he ovat kulkeneet mukanasi? Minun "vanhin" ystäväni on 3. luokalta peruskoulusta, jos serkkuani ei lasketa mukaan. Peruskoulussa meillä oli viiden tytön porukka, mutta yhtä lukuunottamatta en ole muiden kanssa enää kuin "hyvänpäivän tuttu". En edes facebook-kaveri. Lukion jälkeen ystävät katosivat, kuka minnekin opiskelemaan.

Itse suoritin AMK-tutkintoni nopeutetussa tahdissa. En ehtinyt pahemmin ystävystymään kenenkään kanssa, kun pompin ryhmästä toiseen. En oikein kuulunutkaan mihinkään ryhmään. AMK:sta ystäviä tarttui mukaan tasan nolla. 

Yliopistossa olin ryhmäni nuorin. Muilla oli perheet ja muut kuviot. Kavereita jäi taas nolla, joitakuita on facebook-kaverina. Työpaikoilla olen aina ollut nuorin. Kun muut puhuivat lastenlapsista, minä elin ruuhkavuosia. Joidenkin entisten kollegoiden kanssa pidän harvakseltaan yhteyttä. Ikäeroa on 10-30 vuotta.

Olen myös karsinyt ystäviä, etenkin, kun heistä on tullut enempi ottajia kuin antajia. Tämä 3. luokan ystäväni on kulkenut kaikki nämä vuodet mukanani, mutta... On kamalaa huomata kahvilassa, kun ei ole enää puhuttavaa. Toisen tarinat eivät "kosketa" eikä itsellä ole oikein mistä puhua. Tyttöjen ilta parin entisen koulukaverin kanssa oli lähinnä vaivaannuttava. 


Mietin mikä minussa on muuttunut? Joudun työssäni olemaan jatkuvasti sosiaalinen, etten jaksa olla sitä enää kotona. Lukioaikana asuimme eräässä kahvilassa, nykyisin menen kahville vain "velvollisuudentunteesta". Ihan kamalaa. Ei vain ole enää mitään yhteistä. Ihanaa, jos ystävät ottavat vielä yhteyttä ja jakavat huolimaan, mutta kun itsellä ei ole muuta kuin kuunteleva korva. Joskus se tosin riittää. Toisaalta olen varmasti rasittanut ystäviäni enemmän kuin tarpeeksi pahimpien vuosieni aikana. Nyt ei vain ole kerrottavaa. Elämä on mukavan tasapaksua. Kaikki on hyvin. Life is good.

Eräs hyvä ystäväni on serkkuni, joka ennemminkin on kuin siskoni. Meitä yhdistää sama (paska) perinnöllinen sairaus. Vertaistuki on ajoittain enemmän kuin tarpeen. On helpottavaa, kun joku tajuaa. Mutta tässäpä nämä minun ystäväni ovat. Ihan kaksi kappaletta.

Paras ystäväni lienee se mies, joka jakaa aviovuoteeni. Hän on se, kenen kanssa mieluiten lähden ulossyömään, matkustelen, ja jolle kerron lähes kaiken. Hänen kanssaan jaan makeimmat naurut. Silti mietin onko normaalia, ettei minulla ole enempää ystäviä enkä kaipaa nykyisiäkään? Miten entisestä bilehileestä ja miss Socialista onkin tullut kotona viihtyvä kotikissa?

Oletko Sinä huomannut ystävyyssuhteittesi muuttuneen elämän varrella? Mitä arvostat ystävyydessä?

2 kommenttia:

  1. Kaikki mun ystäväni on 4-14 vuoden takaa; ensimmäiset siitä lähtien kun muutin opiskelemaan yliopistoon ja myöhemmät on tullut esim. entisen työpaikan kautta.

    Lapsuuden tai edes nuoruuden ystäviä minulla ei siis ole. Lapsena olin yksinäinen ja mm. koulukiusattu vuosikausia ja myöhemminkään minulla ei koskaan ollut sellaista oikein läheistä bestistä, vaan olin aina kaveriporukassa vähän muiden "parien" ulkopuolella.
    (Olen kyllä monien entisten koulukavereideni facebook-kaveri, mutta mitään muuta yhteyttä meillä ei ole ollut koulun loppumisen jälkeen.)

    Mutta 14 vuotta sitten tapasin nykyisen puolisoni (joka samalla on siis rakkain ystäväni) ja hänen ystäviään, omia opiskelukavereita, joista pari jäi ystäväksi, ja sitten myöhemmin tosiaan mm. töiden kautta. Hienoa, että ystävystyä voi aikuisenakin!

    Määrää en osaa sanoa, koska osan kohdalla on vaikea määrittää, ovatko he oikeasti läheisiä ystäviä vai vaan hyviä kavereita. Kavereita minulla on siis melko paljon, mutta oikein hyviä ystäviä ehkä 5-15.

    Arvostan ystävyydessä mm. toisen aitoa kohtaamista lämmöllä ja ystävyydellä (heh, vaikeaa tää ajatusten sanallistaminen), luotettavuutta, rehellisyyttä, toisen arvostamista, toisen ajatusten ja tunteiden kunnioitusta, samalla aaltopituudella olemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen kokenut vaikeaksi ystävystymisen aikuisiällä... Tai yleensä käy niin, että omanikäistä seuraa ei oikein löydy mistään.

      Olen tosin huomannut erokoituneeni jokunen tovi sitten. Väkipakosta otin nytkin yhteyttä kavereihin, joita en ole pitkään aikaan tavannut. Tuntuu, että ystävyyssuhteita pitäisi huoltaa, mutta energiaa siihen ei ole. Enkä tiedä onko edes innostustakaan... Parit treffit on nyt kuitenkin luvassa. Toivottavasti joku edes puhuu ;)

      Poista