sunnuntai 13. elokuuta 2017

Tienristeyksessä

Kun erosin ensimmäisestäaviomiehestäni, vannoin, etten enää ikinä ota uutta miestä saman katon alle. Kuinkas sitten kävikään? Päädyin pallo jalkaan yllättävän nopeastikin. Yhteistä taivalta on 5 vuotta takana, joista kolme vuotta oli yhtä helvettiä mieheniexän ansiosta. Kun exästä päästiin eroon, havahduin, että jotakin on miehessäni (vai minussa?) muuttunut. Muutos on ollut sen verran radikaali, että olen viime ajat pohtinut lusikoiden jakoon laittamista. Olen joutunut huomaamaan liian usein, etten tule kuulluksi, nähdyksi enkä varsinkaan arvostetuksi. Laiminlyöntejä, piikittelyä... en enää jaksa. Julminta, mitä toinen voi tehdä, on toisen tekeminen täysin arvottomaksi toimimalla tavalla, jonka tietää tasan tarkkaan satuttavan toista. Kun tämä toistuu riittävän useasti, sitä alkaa pohtimaan miksi jäädä tällaiseen?

Mieheni harrastus saa minut näkemään punaista. Porukka on suhteellisen pieni, mutta käyttäytyy kuin järkeä ei olisi kenellekään jaettu. Sanon porukkaa sukurutsaksi, koska ryhmässä seksisuhteet vaihtuvat jäsenten kesken kuin sukat konsanaan. Toiset ovat perheellisiä, mutta eihän perhe saa koskaan tietää, eihän? Yleinen nakuilu ja nakukuvien julkaiseminen someen kuuluvat myös asiaan. Kuntani lastensuojelussa työskentevä esittelee tissejään jokaiselle vastaantulijalle. Olen monta kertaa kysynyt mieheltäni, oletko koskaan ajatellut, jos lapset kuulevat, että isi teki tällaista ja tällaista...? Oletko koskaan ajatellut, jos minun asiakkaani saisivat tietää mitä minun mieheni harrastukset tuovat tullessaan? Nakuilu sentään loppui mieheni osalta tämän keskustelun jälkeen...

Kun porukka lähtee kisoihin ulkomaille, meno sen kuin hurjistuu. Oma mies menettää myös oman vähäisen järkensä ja lähtee porukan sekoiluihin mukaan. Facebookista on ollut pakko sulkea oman aviomiehen uutissyöttö, koska hävettää... niin hävettää mieheni sukuakin. Vaikka mieheni ei itse lataa juttujaan facebookiin, hänet aina linkitetään juttuihin mukaan. ”No, nää on näitä poikien juttuja.” On poikien ja tyttöjen iltoja, mutta mitkään eivät vetäne vertojaan tämän ääliöseuran touhuille.


Miestäni on yritetty myös iskeä porukan naisten taholta. Ensin iltaa vietettiin minun kodissani, jossa olin valmistanut porukalle illallisen. Minua ei laskettu edes samaan ruokapöytään, ja jos yritin osallistua keskusteluun, joku käänsi selän minua päin ja sulki pois porukasta. Totesin, etten kuulu tähän joukkoon, kirjaimellisesti. Kun tämä porukka siirtyi meiltä baariin, eräs porukan naisista yritti iskeä miestäni ja halusi panolle tämän kanssa. Mies tuli kiltisti kuitenkin kotiin. Sama nainen tyrkyttää itseään kaikkialle missä mieheni on. Mieheni mielestä tämä on vain ”vitsiä”. Viimeinen niitti oli, kun mieheni jakoi sängyn hänen kanssaan ulkomailla kisoissa. Huoneessa oli kolme miestä ja tämä nainen. Mieheni tiesi tismalleen miltä minusta tuntuisi, mutta hän ei tehnyt elettäkään, että olisi vaihtanut nukkumaan lattialle, toiseen huoneeseen tmv. Ei, minua ei ole petetty, mutta loukattu ja usein. Pettäisi edes, jotta olisi helpompaa vetää piste koko touhulle. Kyllä parisuhteessakin raja jossakin menee hyvän maun suhteen.

Eikä tämä ole ainoastaan tästä harrastuksestakaan johtuvaa. Jatkuva naljailu siitä, että teen ”paskahommia paskapalkalla”, ja se miten loppuunpalamiseeni suhtauduttiin, olivat kerrassaan käsittämättömiä. Puhumattakaan äitini kuolemasta... miehenihän ei aikonut tulla edes hautajaisiin, koska surun keskellä itkin ja huusin tämän tästä, etten jaksa hoitaa typeriä arkiasioita. En saanut minkäänlaista myötätuntoa. Olin vain ”hankala”. Varmasti olinkin, koska oman äidin menettäminen on kuitenkin aika iso juttu ja vaikuttaa vieläkin lähes 2 vuoden jälkeen kuolemasta.

Mies kävi exänsä kanssa oikeudessa saakka tappelemassa lastensa tapaamisoikeudesta, muttei kertakaikkiaan noudata sopimusta omalta osaltaan. Kaikki pyörii vain hänen oman napansa ympärillä. Kun hänellä ei ole harrastuksia, lapset tulevat meille. Jos hänellä onkin tärkeämpää menoa, lasten tulo yksinkertaisesti perutaan. Miehestäni on kaivautunut esiin teini-ikäinen pikku poika, joka tekee vain sitä mitä itse haluaa ja haistattaa pitkät muille. En osaa sanoa onko kyseessä pysyvä ilmiö vai jokin lukuisista kehitysvaiheistamme, joita elämäämme tippuu vielä aikuisiässäkin. Olen antanut miehen mennä ja harrastaa, koska haluan itsekin mennä ja tulla silloin, kun lapseni ovat isällään.

Se, mikä tämän parisuhteen enää voisi pelastaa, on toisen kunnioittaminen. Harrastuksistaan ei tarvitse luopua, mutta minun ainoa ehtoni on, että minua kunnioitetaan ja arvostetaan eikä kohdella kuin roskaa. Saa nähdä kuinka käy... Huomenna pitäisi taas katsoa silmästä silmään toista, kun hän palaa kisareissultaan ja kuunnella "kootut selitykset". En jaksa...


2 kommenttia:

  1. Meillä on vain yksi elämä, ei ole järkeä elää sitä niin, että kärsii koko ajan. Voimia valintoihin!

    VastaaPoista