keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Ihmismieli on erikoinen

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun sain yhden elämäni kamalimmista puhelinsoitoista. Isäni soitti ja kertoi äitini kuolleen. En muista paljoakaan puhelusta enkä tiedä tarvitseeko enää muistaakaan? Mutta sen muistan, että seuraavana päivänä äitini kuolemasta, äidin parvekkeella olleet ruusut alkoivat kukkimaan. Isäni mielestä tämä oli "merkki tai viesti äidiltä", koska ruusut olivat olleet, ihan rehellisesti sanottuna, kuihtuneet ja matkalla kompostiin. 

Nyt kaksi vuotta myöhemmin olin hammaslääkärissä. Hammaslääkäri on paikka, jossa en todellakaan halua viettää aikaani, pelon takia. Meidän paikkakunnan hammaslääkäri aiheutti koko ikäluokalleni 90-luvulla hammaslääkärikammon. Siksi vanhempamme tulivatkin aina mukaamme hammaslääkäriin ja kielsivät hammaslääkäriä "repimästä enää ainuttakaan hammasta." Tällä omalla hammaslääkärikäynnilläni minua porattiin ensimmäisen kerran ilman puudutusta. Olin kertonut hammaslääkärille pelostani, mutta koska reikä oli niin pinnallinen, hän kai kuvitteli, että kestän kivun. Kyllä se poraaminen silti sattui. 


Nyt jo kuivatetut ruusut.
Lähdin hammaslääkäristä itkien. Kipu ei ollut niin suuri, että olisin sen takia itkenyt, mutta jotenkin mieleni yhdisti tuon hammaslääkärin äitiini, ja niihin lapsuuden hammaslääkärikäynteihin, joilla äiti oli tukena ja turvana. Tajusin samalla, että äidin kuolemasta oli tullut kuluneeksi päivälleen kaksi vuotta. Kipu siis auttoi muistamaan äidin kuoleman. Itkustahan ei ollut tulla loppua. Ikävä iski. Menin kotiin ja huomasin, että ruusut, jotka eivät olleet kukkineet koko kesänä lainkaan, olivat täydessä kukassa. Mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Lähettikö äiti terveisensä? 

Olen sen verran "lapsellinen", että haluan uskoa tähän. Äitini kuoleman jälkeen perustin hänelle omaan pihaani kukkapenkin, jossa muistelen usein häntä. Olipa äiti millainen tahansa, hän on kuitenkin (useimmiten) se ensimmäinen rakkautemme ja kiintymyksemme kohde. Itselläni kesti pitkään äidin kuoleman jälkeen löytää ainuttakaan hyvää muistoa hänestä, mutta ajan myötä kaipaus ja rakkaus syrjäytti kaiken sen vihan, jota äitiäni kohtaan tunsin. En ole vieläkään raaskinut poistaa edes hänen puhelinnumeroaan puhelimesta. Välillä kaipaan sitä, että voisin soittaa äidilleni, vaan en voi. Puhelinnumero kuitenkin muistuttaa myös aika ajoin, että äiti on olemassa, siellä jossakin... kenties ruusuina kukkapenkissäni?

Oletko Sinä koskaan kokenut mitään vastaavaa?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti