sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Irti oravanpyörästä

Jäin jouluna kahden viikon mittaiselle lomalle. Loma tuntui tosin pitemmältä kuin tuon kaksi viikkoa ja huomasinpa taas miten paljon nautinkaan olla kotona lasten kanssa. Kun työaamuina normaalisti herään jo ennen kello kuutta, nyt nukuimme lasten kanssa kahdeksaan tai yhdeksään ja venkoilimme pyjamissamme puoleen päivään saakka. Aamupalaksi söimme edellisillalla tehtyä tuorepuuroa uusin reseptein ja nautin pitkästä aikaa ruuanlaitosta. Testailin uusia ruokareseptejä ja totesin, miten vähän rahaa ruokaan kuluukaan, kun voi rauhassa suunnitella ja itse tehdä. Arkena luisumme liian helposti puolivalmiisiin eineksiin, kun ei ehdi eikä jaksa muutakaan. Kirjastosta kävin lainaamassa useamman romaanin, joita iltapäivisin lueskelin. En tiedä olivatko kirjojen nimet enne: ”Irti oravanpyörästä” ja ”Vapaa*”. Yritinkö tiedostamattani taas kertoa itselleni jotakin?

Tuo ensimmäinen kirja oli pysäyttävä. Kirjan on kirjoittanut Kaarina Davis, joka kertoo työuupumuksestaan sairaanhoitajan työssä, riittämättömyyden tunteesta ja siitä, miten hän yritti paikata riittämättömyyttään ja tyhjyyttään ostamalla aina vain lisää vaatetta ja tavaraa kotiinsa. Miten lopulta vuorotteluvapaa ja maalle muutto pysäyttivät hänet ja saivat hänet muistamaan lapsuuden maiseman, josta lopulta tuli hänen uusi kotinsa. Vanha parisuhde vanhoine arvomaailmoineen saivat mennä ja uudet arvot tulla tilalle.

Miten tutulta tuo kirja kuulostikaan... Kuin omasta elämästäni! Tai ainakin alkuosa siitä. Rohmusin koko romaanin yhden päivän aikana. Välillä itketti, välillä nauratti, kun luki Davisin kuvauksia siitä millaista hänen elämänsä oravanpyörässä oli. Joku ystävä ehdotti hänelle jopa lapsen hankkimista, jos kerran uuvuttaa työssä. Niin, sillähän se unettomuus taatusti katoaa... eikä varmasti väsytä muutenkaan, hoh-hoijaa.

Suurin oivallus Davisilla oli yhdysvaltalaisen luontokirjailijan, filosofin ja yhteiskuntakriitikko Henry Thoreaun määritelmä ihmisen perustarpeista. Ihminen tarvitsee ruokaa, suojaa, vaatetusta ja polttoainetta, esimerkiksi puuta lämmittämiseen. Samankaltainen, itselleni tutumpi määritelmä on Manslow’n tarvehierarkia, jossa ensimmäiseksi ihminen tarvitsee ruokaa ja suojaa, seuraavaksi turvallisuuden tunteen, kolmanneksi yhteenkuuluvuutta ja rakkautta, neljänneksi itsearvostusta ja kunnioituksen saantia, ja viimeisenä kun kaikki muut tasot on saavutettu, ihminen on kykenevä toteuttamaan itseään.  Thoreaun määritelmässä on jääty hyvin pitkälti Manslow’n tarvehierarkian tasolle 1; hengissä pysymisen tarpeisiin. Miten usein itse unohdammekaan mikä on kaikkein olennaisinta meille ihmisille? Ne ovat nuo Thoreaun perustarpeet. Näiden pohjalta Daviskin aloitti uuden elämänsä rakentamisen. Davis kunnosti vanhan sukutilansa (suoja), jota lämmittää omasta metsästään kantamillaan puilla (polttoaine) ja viljelee itse ruokansa (ruoka).

Ehkä mieleenpainuvimpia ja herättelevimpiä oivalluksia kirjassa olivat ne, kuinka paljon minä olen valmis tekemään työtä haluamieni mukavuuksien eteen? Mikä on todellinen tuntipalkkani, jos lasken kuinka paljon minulla menee aikaa aamulla itseni ehostamiseen ennen töihin menoa, varsinaiset työmatkat (=vapaa-ajan menetys), työvaatteet, ruuan hankkiminen, asuntolainan maksaminen jne. Kuinka monta työtuntia joudun tekemään, jotta pystyn maksamaan tämän kaiken? Davis toteaakin kirjassaan, että yhteiskunta pyörii aivan väärillä raiteilla. Meillä olisi enemmän vapaa-aikaa, enemmän aikaa viljellä itse ruokamme, enemmän aikaa elää symbioosissa luonnon kanssa, jos meidän ei olisi pakko kaiken aikaa suorittaa elämää ja juosta työn perässä. Olisimme myös terveempiä. Toisaalta, emme kaikki ole niin onnekkaita, että saisimme perintönä metsätilan, mummon mökin ja viljelymaata... Eivätkä kaikki taatusti edes nauttisi tästä elämäntavasta.

Kuluttamisen suhteen Davis heräsi, kun ymmärsi, ettei voi jatkaa ”kaupunkilaistyylistä” elämäänsä maalla, jos haluaisi olla taloudellisesti riippumaton. Hän halusi irtautua turhasta kuluttamisesta. Ostamisen sijasta Davis möi aiemmin ostohysteriassaan ostamansa tavarat, osassa oli jopa hintalaput tallella. Asuntolainaa hän ei enää tarvinnut lapsuuden tilan ostamiseen, koska sai omakotitalonsa myytyään rahaa, jolla kykeni kuittaamaan kaikki lainansa.

Asuntolainasta Davis kirjoittaa osuvasti: ” Tuntuu kuin siitä olisi vain hetki, kun asuntolaina-aika oli tavallisimmillaan 10-15 vuotta. Siihen verrattuna elinkautinenkin on lyhyt, 12 vuotta.” Tällä hän viittaa nykyään jopa 30 vuoden mittaisiin asuntolainoihin. Kyllä, elinkautiselta tämä omakin asuntolainatilanne tuntuu. Karkuun et pääse. Ja mitä pitempi laina-aika, sitä kauempana siintää se omakin ”vapaus”.

Jos olet yhtään kiinnostunut omavaraisuudesta ja erilaisesta tavasta elää, suosittelen kirjaa enemmän kuin lämpimästi. Itselleni kirja oli hyvä muistutus siitä, mikä olikaan oma unelmani: päästä eroon oravanpyörästä. 

Kirjan myötä hahmottui muutama uuden vuoden lupaus:
  • Tällä hetkellä olen luonnostellut kunnon kasvimaan tonttimme laitaan ensi kevääksi.
  • Päätän lopettaa haaveilun ympärivuotisesta kompostista ja hankkia sellaisen tänä vuonna.
  • Viime vuonna käytin 1.600 euroa vaatehankintoihin (!!), tänä vuonna teen harkitumpia ostoja. Aion muutenkin syynätä entistä tarkemmin sitä, mihin rahani käytän.
  • Teen ylimääräisen lainanlyhennyksen. Haaveilen velattomuudesta 5 vuoden päästä, ja tällä lyhennyksellä olen aika hyvin aikataulussa.
  • Aion viettää ensi talvenakin osan lomastani, koska mikään ei ole kamalampaa kuin herätä pimeyteen ja viettää kaikki valoisa aika työpaikalla, palaten takaisin pimeydessä kotiin. Ihmisen kuuluisi elää luonnon rytmin mukaisesti: olla valveilla silloin, kun on valoa, ja levätä, kun on pimeää.
  • Lupaan lukea enemmän kirjoja.

 Ps. Täältä löydät lukunäytteitä Davisin kirjasta ja täältä voit tilata kirjan itsellesi :) 


 * merkityt linkit ovat affiliate-linkkejä, joiden klikkaamisesta tämän blogin ylläpitäjälle voidaan maksaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti