sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Avautuminen


Seuraava blogitekstini liittyy vahvasti edelliseen tekstiini, joka on kirjoitettu eri aikaan, mutta samasta aiheesta. Toistoa teksteissä on, mutta itselleni kirjoittaminen on ollut suorastaan terapeuttista. Vaikka tämä teksti päättyy valtavaan ahdistukseen, toivoa perheessämme on taas, ja rakkautta. Paljon rakkautta...

Tätä kirjoittaessani olemme olleet mieheni kanssa päivälleen 6 vuotta yhdessä. Nämä 6 vuotta ovat olleet elämäni parhaimpia: löysin tyypin, jonka kanssa ei tule tylsää, jonka kanssa on nastaa reissata ympäri maailmaa, joka on komea ja urheilullinen, huumorintajuinen, huolehtivainen, mahtava isäpuoli lapsilleni jne. Olen monesti tituleerannut häntä käveleväksi lottovoitoksi. Olin elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni yhdessä perhehelvetissä, jossa alkoholi kuului päivittäiseen elämään. Sieltä karatakseni muutin parin kuukauden tuttavuuden perusteella lasteni isän kanssa yhteen. Alkoi uusi perhehelvetti. Tosin, jälkikäteen ajateltuna oli aika loogista siirtyä tutusta tuttuun. Enhän tiennyt mikä on ”normaalia”. Henkistä, fyysistä ja taloudellista väkivaltaa sisältävä yhteiselomme kesti 9 vuotta ja saimme kaksi lasta. Eron jälkeen päätin, etten yhtäkään miestä enää ota saman katon alle, mutta niinhän tuo nykyinen vain tuli ja otti minut matkaansa. Kolmas perhehelvetti pääsi alkamaan...

6 vuotta on pitkä aika taistella miehen exää vastaan. Tuohon kuuteen vuoteen mahtuu lukuisia lastensuojeluilmoituksia, joista viimeisin tuli ihan vastikään. Minun perhettä ja yksityisyyttäni ovat tonkineet sosiaalityöntekijät tämän tästä. Mitään ”vikaa” meissä ei ole ollut. Minun olohuoneen ikkunasta on tuijotettu sisään ja vakoiltu, mitä teemme neljän lapsemme kanssa. Minun ovia ja ikkunoita on hakattu, kun äiti saapuu töistä hakemaan lapsiaan, vaikka on isän vuoro pitää lapset. Minun kotiini on tunkeuduttu luvatta, kunnes lopulta piirsin rajan kuistille: tätä rajaa sinä et enää ikinä ylitä. Lopulta rajat ulottuivat tontille, mutta tuntuu, ettei sekään riitä. 

En voi mennä lähikauppaan, koska en jaksa kohdata tätä ihmistä. Mietin milloin voin käydä ylipäätään kaupassa, ja missä kaupassa. Mikä olisi hyvä hetki lenkille? Kirjaston parkkipaikallakin hän jo odottaa minua. Mitään ei sano, tuijottaa vain. Jostakin hän minut aina löytää, tukkamuoti kun vaihtuu samaan tahtiin kuin omani, vaatetyyli on muuttunut täysin ja yhdessä vaiheessa ajoimme samanlaisilla autoillakin. Aikansa hän jaksoi haukkua minuakin sähköpostitse, mutta kun en reagoinut, hän jätti minut rauhaan. Miestäni hän piinaa. Tekstiviestejä tulee parhaimmillaan kymmenittäin. Kysyimme jo asianajajalta lähestymiskiellon mahdollisuutta: ei ole riittäviä perusteita, sanoivat.


Lasten psyykkinen hyvinvointi on ollut koetuksella. Oma tyttäreni on ollut tutkintajaksolla ensimmäisen kerran jo 4 vuotta sitten. Tyttö pelkäsi naista jo niin, että oli sängyn alla piilossa, kun nainen hakkasi ovea. Viime kesän olemme juosseet psykiatrisella poliklinikalla tutkimuksissa, tyttö kun oli kirjoittanut haluavansa tappaa itsensä.

Mieheni poika on 8-vuotias. Hän ei osaa pukea itsenäisesti, ei osaa ottaa vaatteita kaapista, kun ei tiedä mitä vaatteita pitäisi ottaa (sukat, kalsarit, t-paita, housut, paita). Vuosi sitten hän ei tiennyt kumpi kenkä menee kumpaan jalkaan, miten vetoketju laitetaan kiinni. Hän oppi hiljattain ajamaan polkupyörällä, kun äiti ei antanut aiemmin harjoitella. Siinä voi vaikka kaatua ja satuttaa itsensä. Kuivaksi poika oppi meillä. Äiti ei jaksanut siivota pissavahinkoja, oli helpompaa vain pitää vaippoja. Yökuivaksi poika oppi juuri ennen koulun alkua, meidän ansiostamme. Poika ei osaa valita eikä päättää mitään. Ei osaa voidella voileipää. Ei tiedä mitä pitäisi syödä aamupalaksi, välipalaksi, iltapalaksi. Hänellä ei ole omia ajatuksia. Hän kysyy joka kerta muilta mitä muut tekevät ja valitsee saman itselleen. Hän ei osaa liikkua edes lähialueella. Poika ei harrasta mitään, koska ”äidillä ei ole rahaa”, vaikka käteen jää kuukaudessa n. 3.000 euroa.

Mieheni tytär on sentään kyvykkäämpi. Häneen äidin aivopesu ei enää tehoa yhtä tehokkaasti kuin veljeensä. Hän pystyy, ja osaa tehdä itsenäisesti asioita. Koska lapsi kuitenkin oli vilkas, äiti päätti rajoittaa lapsen liikkumista ja työnsi tätä rattaissa vielä 5-vuotiaana. Lapsella todettiin kehonhallinnassa ongelmaa ja tyttö laitettiin fysioterapiaan. Kävely on edelleenkin erikoista. Tyttö saa sentään harrastaa. Pienenä tyttö osasi kertoa miten makkarassa on liikaa natriumia, mutta ei tiennyt edes mitä sana natrium tarkoittaa. Jos karkkia tai muita herkkuja oli tarjolla, tyttö ahmi niitä kuin peläten, ettei koskaan enää saisi niitä. Äiti ei 1,5 vuoteen laskenut tyttöä meille yökylään, koska tyttö pelkäsi. Mitä hän pelkäsi? Sitä hän ei osannut koskaan kertoa. Saavuttuaan ensi kerran 1,5 vuoden jälkeen yökylään meille, yö meni kuin mitään ”taukoa” ei koskaan olisi ollutkaan.

Nyt takana on lukuisten lastensuojeluilmoitusten lisäksi lukuisia tapaamisia lastenvalvojan luona, kaksi sovittelua ja nyt alkanee viimeinen taistelu: taistelu lasten huoltajuudesta. Meidän lastemme etua ajava yhteiskuntamme mahdollistaa, että lähivanhempi voi tuhota lasten psyykkisen kehityksen ja estää tapaamiset biologisen isän kanssa. Jos äiti päättää jättää noudattamatta sovittelussa tehtyä sopimusta, ei isä mahda asialle mitään. Isän pitää hakea oikeudesta täytäntöönpanoa, mitä ei välttämättä heti-tässä-ja-nyt saa. Äiti saa olla sairas ja tuhota pienten ihmisten elämän, isän ja tämän perheen elämän, äiti voi saada korkeintaan sakon, jos jättää noudattamatta sovittuja tapaamisia. Ja jos ihmisellä on tilillään kymmeniä tuhansia euroja, ehkäpä jo yli satatonnia, ja vaikka miten olisi olevinaan ”köyhä”, ei tuollainen pikku sakko häneen tehoa, jos hän päättää, etteivät lapset isäänsä näe.

Meidän perheessä ei voi kukaan tällä hetkellä hyvin. Aikuiset ovat loppu. Aikuiset riitelevät keskenään. Joskus jopa keskellä yötä. Ehkäpä exä saa tahtonsa pian läpi: tuhoaa meidät. 

2 kommenttia:

  1. Huhhuh. Itse jouduin tekemään lasun lapseni isästä. Jotenkin lastensuojelun "apu" tuntuu tällä hetkellä ihan haista paska meiningiltä.

    Hämmästelen teidänkin tapauksessa ettei toisen lapsen selkeää kehitysviivettä ole huomioitu ja tartuttu siihen ja äidin toimintaan.

    Voimia sinulle. Kuulostaa rankalta. Hyvin hyvin rankalta

    VastaaPoista
  2. Meillä on ollut ongelmana se, että äiti on lastensuojelun yhteistyökumppani ammattinsa puolesta. Vaatimuksestani saimme toisesta kunnasta nyt viimein "puolueettoman" lasun tekemään selvitystä. Saa nähdä kuinka käy. Helvettiähän tämä on ollut, mutta kuten alussa totesin, nyt on asiat jo paljon paljon paremmin. Tuolla nuo kaikki 4 lasta tuhisevat tyytyväisinä sängyissään :)

    VastaaPoista